— Te siis todellakin haavoituitte! — huudahti Julia tuskallisesti, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; — miksi ette sanonut sitä minulle heti?
— Mitä se olisi hyödyttänyt? — vastasi Albert; — me työmiehet emme yleensä ole arkaluontoisia.
Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi, että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja toisella kädellään koskettanut aurinkoa.
— Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta — aloitti Albert jälleen; — kuten sanottu, hän on lähtenyt… Minä hankin hänelle miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea… Rahaa hän sai mukaansa tarpeeksi… Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa perään … pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan… Lähtevälle annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun jätettäväkseni teille … sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua toimittamaan summan perille.
— Ei, ei, minä en tahdo niitä!… Piiloittakaa te ne häntä varten!
— Kuten käskette … mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani, sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.
— Minne hän lähti?
— Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja… Hän päätti lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.
— Mutta miten hän sai passin?… Eihän hän suinkaan voinut matkustaa passitta?
— Hän sai passin mukaansa, — vastasi konttoristi punastuen.