Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti sen pois. Kärsimättömyyteen oli yhtynyt epäröiminen.
Näiden onnettomien mielentilojen uhri ei ollut kukaan muu kuin Gustaf Ell, jonka mustasukkaisuuden henki oli iltapäivällä äkkiarvaamatta johtanut kauniin luonnon helmaan pääkaupungin hälinästä.
Sisältä tuvasta kuului kiivasta sananvaihtoa, mikä sai luutnanttimme vetäytymään piiloon tuvan nurkkauksen taakse.
Tirkistäessään piilopaikastaan hän näki kultasankaisia silmälaseja käyttävän herran astuvan kunnaan rinnettä alaspäin.
Luutnantti hiipi hetimiten hänen jälkeensä, eikä ollenkaan huomannut erästä eukkoa, joka seisoi tuvan portailla ristissäkäsin ja kasvoiltaan kuolonkalpeana.
Vieras herra ja hänen seuraajansa olivat tuskin ehtineet tasaiselle paikalle kunnaan juurella, kun ensinmainittu äkkiä kääntyi ja pysähtyi.
— Herra! — huusi kultasankaisia silmälaseja käyttävä tuntematon; — miksi te hiivitte minun jälessäni?… Mikä on tarkoituksenne?… Mitä te tahdotte?
— Luulisinpä itselläni olevan oikeuden kulkea minne ja miten haluan, — vastasi luutnantti.
— Onko teillä oikeus seurata minua salaa kuin vakoilija?… Te olette ajanut perässäni kaupungista saakka … olette tullut jälessäni tuonne tuvalle … ja nyt te taas olette minun kintereilläni!… Vielä kerran pyydän teitä jättämään minut rauhaan, tai muussa tapauksessa minun on pakko käyttää väkivaltaa vapautuakseni teidän epämiellyttävästä seurastanne.
— Te uhkaatte, herra kreivi! No, sitä parempi… Teidän käytöksenne on tuntunut minusta sangen merkilliseltä, ja minä vaadin teiltä selitystä!