— Mikä teistä on näyttänyt merkilliseltä?… Mistä minun tulee antaa teille selitys?
Luutnantti Ell hieman hämmästyi näistä kysymyksistä, joihin vastaaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin hän oli kuvitellut. Lähemmin tuumittuaan hän ei huomannutkaan mitään merkillistä siinä, että joku henkilö etsii Julia Palmia puhuakseen hänen kanssaan hänen tauluistaan ja sitten lähtee sinne, missä sanotaan hänen olevan.
— Te olette tungetteleva, sietämätön olento, — jatkoi kultasankaisia silmälaseja käyttävä herra; — ja ellette nyt heti poistu, minä poltan univormuhousujenne hopeanauhat!
— Mitä suvaitsette sanoakaan, herra kreivi? — huudahti luutnantti, astuen häntä askeleen lähemmäs.
— En puhu arvoituksia herra! — huusi toinen, ojentaen samassa kahden pistoolin suut hämmästynyttä kaartinluutnanttia kohti.
Gustaf Ell oli hyvinkin peloton nuori mies, vaikka olikin onnettomasti rakastunut. Hän tosin astahti taapäin, mutta koetti kuitenkin kädellään sitä kohtaa tamineissaan, jossa hän täydessä univormussa ollessaan tapasi miekankahvansa. Valitettavasti hänellä nyt oli yllään siviilinuttu, jonka vuoksi aseeseen tarttuminen jäi pelkäksi vaistomaiseksi liikkeeksi.
— Kuten sanottu, — jatkoi asestettu henkilö, — minä kärvennän molemmat hopeanauhuksenne, jotta en tekisi itseäni syypääksi puolueellisuuteen kummallekaan taholle.
— Te kannatte murha-aseita taskussanne, hyvä herra! — virkkoi luutnantti. — No, hyvä on, jos olette aatelismies ja sotilas, kuten väitätte olevanne, niin antakaa minulle toinen pistooli ja menetelkäämme niin kuin miesten tulee!
— Te tahdotte kaksintaistelua?
— Niin.