— Vaiti, herra luutnantti! — virkkoi konttoristi, joka syvään hengähtäen jälleen oli päässyt tasapainoon. — Vaiti!… varokaa, sillä…
Samalla hän työnsi luutnantin käden pois valekreivin olkapäältä.
— Mitä tarkoitatte? — murahti luutnantti kummastuneena. — Asetutteko hänen puolelleen?
— Tämä henkilö on, — vastasi Albert, vääntäen pistoolit pois vangin käsistä, — hän on…
— Mikä hän on?
— Hän on mielipuoli, joka on karannut eräästä naapuritalosta, missä häntä on tänä kesänä säilytetty.
— Mielipuoliko! — huudahti luutnantti, perääntyen pari askelta.
— Niin, häntä on etsitty kaikkialta. Oli onni, että vihdoinkin saimme hänet käsiimme. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen täällä alhaalla, herra luutnantti, — lisäsi hän iskien merkitsevästi silmää viimemainitulle. — Minä vien tämän onnettoman ensin tuolla kummulla olevaan mökkiin, jonka jälkeen heti palaan herra luutnantin luokse.
Sitten hän tarttui kultasankaisia lasisilmiä pitävän herran käsivarteen, lähtien hänen kanssaan astumaan ylös kunnasta.
Luutnantti Ell jäi seisomaan paikalleen. Kuta enemmän hän ajatteli illan tapahtumaa, sitä enemmän hän varmistui siitä, että hän todellakin, kuten konttoristi mainitsi, oli ollut tekemisissä mielipuolen kanssa. Hänen täytyi myöskin myöntää olleensa aika hupsu lähtiessään suinpäin Tukholmasta ja jättäessään häntä siellä odottavan illallisen, juostakseen karanneen mielipuolen perässä kauas maalle tomussa ja pölyssä.