Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra luutnantin odottaa näin kauan, — virkkoi samassa Albert Kron hänen vieressään, — mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta nöyrtymään ja rauhoittumaan.
— Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? — kysyi luutnantti.
— Hän on muuan maisteri Upsalasta, — vastasi Albert.
— Joka tietysti on lukenut itsensä hourupäiseksi. Mutta sitä ei kuitenkaan voisi päättää hänen ulkonäöstään. Hänen kasvojensa väri on terve ja ryhtinsä kieltämättä kaunis. Tosiaankin hän näyttä sotilaalta.
— Se on luultavasti seuraus hänen hulluudestaan, — vastasi Albert hajamielisesti.
— Mitä sanotte! — huudahti luutnantti, luoden tuiman katseen Kroniin.
— Mitä oikeastaan merkitsee…?
Hän keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän huomasi, että nuoren konttoristin tummanruskeat kasvot olivat muuttuneet kalmankalpeiksi.
— Voitte varmaankin pahoin, — huomautti luutnantti hämmästyneenä tästä näystä.
— Mielipuoli teki minuun niin ikävän vaikutuksen. — On tavattoman kauheata nähdä muuten terve ja voimakas ihminen vailla vähääkään järjen rahtua.