— Onpa kyllä, onpa kyllä, — myönsi luutnantti olkapäitään kohauttaen.
Puhellessaan olivat herrat joutuneet Noraan johtavalle sivutielle, jota he lähtivät astumaan edelleen.
— Mikä johdatti herra luutnantin tuon maisteri-raukan seuraan? — kysyi konttoristi hetken vaitiolon jälkeen.
— Se on peräti helposti selitettävissä, — vastasi puhuteltu hetken aikaa yskittyään. — Minusta näytti heti, että tuo onneton oli jossain suhteessa epäiltävä.
— Missä herra luutnantti hänet tapasi?
— Hm, hän tuli meidän luoksemme kotiin, kysyen neiti Palmia.
— Vai niin, vai häntä hän kysyi, — virkkoi Albert surullisesti.
— Mutta koska hän ei ollut kotona, arveli mies itse hänen lähteneen
Noraan.
— Hän ei siis tiedä neiti Palmin olevan Gunilholmassa kreivi Gyllenstjernan luona? — kysyi konttoristi, koettaen turhaan peittää levottomuuttaan.
— Ei, minä annoin hänen jäädä siihen luuloon, että hän on tullut tänne, sillä, kuten sanottu, huomasin heti miehen ruuvien olevan hieman höllässä.