— On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, — virkkoi Kron ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
— Ei … mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin? — kysyi luutnantti.
— Neiti Palmin oleskellessa täällä joku aika takaperin, vastasi Albert, — kävi hän pari kertaa tuon sairaan miehen luona … useat pitäjän säätyhenkilöt pistäytyvät silloin tällöin maisteri-raukkaa katsomassa … luultavasti hän silloin sai tietää neiti Palmin nimen ja olinpaikan.
— Niinpä kai … mutta puhukaamme mieluummin jostain muusta! Kukaan ei viisastu hulluista eikä hullut viisastu mistään … ha ha ha!
— Herra luutnantti ansaitsee kiitoksen siitä, ettei jättänyt sairasta ilman suojaa.
— Miten muutenkaan olisin voinut menetellä … huomasinhan heti ensi silmäyksellä hänen olevan mielipuolen. Pelkäsin, että hän saattaisi tehdä jotain vahinkoa, ja siksi nähkääs…
— Niin, niin, menettelyllänne osoititte suurta ihmisrakkautta.
— No, ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän… Tein ainoastaan velvollisuuteni … mutta puhuaksemme nyt jostain hauskemmasta asiasta niin…
— Se minua ainoastaan kummastutti, — keskeytti hänet Albert, — kun tapasin hänet ja herra luutnantin melkein aikeissa ryhtyä kaksintaisteluun.
Luutnantti punastui, mutta ei jäänyt kuitenkaan neuvottomaksi.