— En voinut muutakaan, — vastasi hän — sillä mies veti esiin pistoolinsa, uhaten ampua minut. Ikävässä leikissä on aina parasta näyttää iloista naamaa, ajattelin minä, ja siksi olin ryhtyvinäni kaksintaisteluun hänen kanssaan.
— Niinpä niin, eipä siinä mukaan auta, — virkkoi Albert luoden luutnanttiin tutkivan katseen.
Luutnantti katsoi maahan, nyhtäen hämmentyneenä napin lievenutustaan.
— Minä annan palttua koko hullulle! — huudahti hän vihastuneena, osaksi siitä, että tuo hävytön maalaiskeikari uskalsi tarkastella häntä, osaksi siitä, että napin repäiseminen saattoi hänen jo ennestään pahasti runnellun pukunsa yhä näkyvämpään epäjärjestykseen. — Ellette pane pahaksenne, hyvä herra, niin pyytäisin saada tehdä teille muutamia omantunnonkysymyksiä.
— Omantunnonkysymyksiä! — toisti konttoristi kummastuneesti.
— Kuulun niihin ihmisiin, — aloitti luutnantti, — jotka vihaavat kiertoteitä ja siksi menen aina suoraan asiaan, maksakoon mitä maksaa, ja samanlaista menettelyä vaadin kaikilta kunniallisilta ihmisiltä.
Nämä sanat olivat täydessä ristiriidassa niiden suunnitelmien kanssa, jotka hän oli tehnyt, levätessään kunnaan juurella; mutta nähtävästi olivat kaikki kietovat kysymykset häipyneet hänen muististaan.
— Minäkin esiinnyn mielelläni avomielisesti ihmisiä kohtaan, — mutta eri asia on, voiko niin menetellä kaikkien suhteen, ja onko aina oikein tehdä niin.
— Epäilemättä, epäilemättä, — sanoi luutnantti hieman ällistyneenä tästä äkillisen suorasta puheesta.
— Mitä herra luutnantti oikeastaan aikoi sanoa? — kysyi konttoristi tullen jälleen hajamieliseksi ja vilkaisten useasti taakseen.