— Ehkä aiotte kosiakin häntä, te mainio konttoristi? — jatkoi sotilas, voimatta enää hillitä mustasukkaisuuttaan.
Konttoristi mittasi luutnanttia kiireestä kantapäähän. Viimemainittu punastui, sillä hän luuli konttoristin tarkastelevan hänen turmeltunutta pukuaan, odottaen, että tämä hymyilisi hänelle halveksivasti.
Sitä hymyä ei sentään ilmestynytkään, mutta kuitenkin olisi luutnantti raivostunut, jos hän olisi arvannut nuorukaisen ajatukset.
Ne olivat:
Tämä nuori, kaunis ja komea mies rakastaa Julia Palmia, mutta tyttö asettaakin minut etusijalle hänestä… Voi, miten olenkaan onnellinen ja miten onneton on tuo vieras herra!
— Ja tietysti te vihdoin aiotte mennä hänen kanssaan naimisiinkin? — kiljaisi luutnantti.
Voi miten ihminen joutuukaan pahaan verkkoon ollessaan mustasukkainen!
— Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan? — virkkoi Albert heikolla, vapisevalla äänellä. — Kuinka minä voisin ajatellakaan sellaista?
— Se oli sangen ymmärtäväisesti sanottu, — kiitteli luutnantti; — todellakin erittäin ymmärtäväisesti!… Onhan käsitettävissä, että tyttö, joka on saanut sellaisen kasvatuksen, nimen ja arvonannon kuin neiti Palm … sekä teidän asemassanne oleva nuorukainen… Jumala varjelkoon minua koettamasta millään tavoin alentaa teidän arvoanne … mutta te ehkä tiedätte, että neiti Palm on kuin perheemme jäsen … me pidämme häntä tyttärenämme, sisarenamme ja…
— Mihin herran nimessä ovat molemmat kääsit joutuneet? — huudahti konttoristi äkkiä luutnantin suureksi hämmästykseksi.