Kilpakumppanit olivat onnellisesti saapunet taloon, ja heidän edessään aukeni selkeä näköala Noran polttimolle.
— Ja missä ovat miehet sitten? — jatkoi Albert, katsellen ympärilleen kaikille suunnille. — Kas, tuollahan ne makaavatkin maassa… Ylös, senkin ryökäleet! — huusi hän, pudistellen renkejä, jotka kuorsasivat syvään ja raskaasti — He ovat juoneet itsensä humalaan … heihin on mahdoton saada eloa.
Juopunutta ajorenkiä ei saisi liikkeelle, vaikka johtaisi häneen sähkövirran.
Polttimon palvelija kertoi, että muutamat hänen toverinsa olivat juottaneet ajomiehet humalaan, ottaneet heidän ajoneuvonsa ja lähteneet kukin tyttöineen huviretkelle Djursholmaan, joka oli noin penikulman päässä Norasta.
— Mutta miten minä nyt pääsen takaisin kaupunkiin? — huudahti luutnantti epätoivoissaan. — Enkö voi saada hevosta täältä talosta?
— Mahdotonta, — vastasi konttoristi, — kaikki hevoset on jo päästetty laitumelle, ja sitäpaitsi ei minulla eikä pehtoorillakaan ole oikeutta lainata kenellekään tilan hevosia… Lähimpään kestikievariin on penikulman matka … joten, jos herra luutnantti ei suvaitse jäädä tänne yöksi, niin…
— Mahdotonta, hyvä herra, minulla on harjoitus Ladugårdsgärdetissä huomenna kello kuusi, joten, vaikka minun pitäisikin lähteä kotiin kävellen, niin… Kirottu matka!
Konttoristi ei sen enempää koettanut saada häntä jäämään; päinvastoin hän toivoi vieraan menevän, joskaan ei juuri sinne, missä pippuri kasvaa, niin ainakin Ladugårdsgärdetiin, jossa laakerit lehtivät.
— On hyvin luultavaa, — virkkoi hän lohduttavasti, — että herra luutnantti tapaa tiellä jonkun matkustajan, joka luovuttaa luutnantille sijan ajoneuvoissaan… Pahoittelen, ettei minulla ole tilaisuutta tarjota mitään virvokkeita, mutta täällä ovat jo kaikki menneet levolle … maalla mennään aikaisin nukkumaan… Mutta jos herra luutnantti haluaa lasin maitoa, niin…
— Maitoa! Hyi hitto! — virkahti luutnantti. — Olin aika pässinpää lähtiessäni tänne!