Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin lippu tuulessa.
Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.
— Skinnskattebergin vapaaherratar, — virkkoi majesteetillinen amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet matkaansa ja häipyneet näkyvistä.
Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin, sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se saavutti äskenmainitut ajoneuvot.
— Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! — huusi ratsastajatar, käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.
Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.
Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan, lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa matkaa mäen päälle.
— Niin, tervetuloa! — toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen otsalleen.
— Tämäpä iloinen kohtaus! — huudahti nuorukainen ihastuneena. — Minä varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.
— Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, — virkkoi nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla batistinenäliinallaan.