Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka nuorukainen ymmärsi.
— Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, — sanoi viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen vastauksensa.
Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.
— Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, — virkkoi nuorukainen. — Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?
— Huolestutti kyllä, — vastasi tyttö, — mutta sitä enemmän olen teille kiitollinen… Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle… Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?
— Sitä en luule… Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti haluavan tavata teitä… Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan enää tahtomatta nähdä teitä.
— Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme… Lähtihän hän heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.
— Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?
— Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.
— Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet oikeuden kynsiin! — huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.