— Julia, antakaa minulle anteeksi! — pyysi Albert pysähtyen. — En enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin kasvojanne pois minusta!
Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen, mihin oli pysähtynyt.
— Hyvästi, hyvästi! — huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle, nousten sen jälkeen takaisin kärryille.
— Käännä ympäri! — virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.
Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.
Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.
Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen mitään korvausta.
— Ei, ei! — kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.
Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä, kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran tyttöä kohti.