— Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! — virkkoi hän hieman katkerasti.
— En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.
— Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja odottanut, — virkkoi tyttö ankarasti.
— Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, — vastasi Albert, luoden katseensa maahan.
— Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja, mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!
— Te muserratte minut kokonaan! — huokasi nuorukainen, uskaltamatta katsoa häneen. — Voi, — virkkoi hän sitten hetken kuluttua, — olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni, saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen… Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!
— Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! — sanoi Julia. — Mitä pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!… Jos ympäristö, tullen tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi… Maailma saisi silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!
Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.
— Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, — jatkoi hän hieman hellemmin, — paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän, sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä ruusuja — ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon paisteessa… Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?
— Mutta, — virkkoi Albert, — eikö hänen, voidakseen sovittaa rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?