— Niin olen.
— Se ilahduttaa minua, hyvä ystävä.
— Ilahduttaako se teitä?
— Mustasukkaisuus on rakkauden narrimainen puoli, mutta kaikessa tapauksessa yksi puoli siitä.
— Hyvä Jumala! — huudahti Albert, tarttuen jalon tytön käteen. — Te ette siis tahdo, että minä kosisin ketään pappilan tytöistä?
— En, sitä en tahdo! — vastasi Julia, vetämättä kättään pois.
4. Pellavatukkainen
Päivä sen jälkeen kuin kreivi oli lähtenyt Gunilholmasta, riensi Julia lehtokujaa pitkin, jonka puiden latvat kaartuivat linnaan johtavan tien yli. Kiivaasta käynnistä ja hikipisaroista huolimatta olivat hänen kasvonsa tavattoman kalpeat.
Äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, luoden sivulleen ylpeän ja päättäväisen katseen.
Tämä katse kohdistui vaativasti erääseen rengin vaatteisiin puettuun henkilöön, joka oli seurannut häntä lehtokujaa pitkin. Rengin silmät olivat tummat ja säkenöivät, mutta sensijaan hänellä oli pitkä pellavankeltainen tukka, joka riippui otsalla, osaksi peittäen sen. Hänen harvinaisen laihojen kasvojensa hipiä oli hyvin ruskea, mutta oliko tämän värin aikaansaamisessa auringolla osaa, sen jätämme ratkaisematta.