— Minusta tulee hänen vaimonsa! — huusi Julia kuuluvasti ja leimuavin silmin.
— No … valitse sitten … valitse!
— Mitä?
— Tahdotko erota elävästä olennosta vai kuolleestako?
— Voisitteko te todellakin…?
— Surmata hänet?… Voin.
— Pieninkin ihmisyyden kipinä on siis tukehtunut teidän sydämessänne, tai oikeammin sanoen teillä ei enää ole sydäntä lainkaan.
— Minulla oli sydän, — vastasi toinen, silmät rajusti välkähtäen, — mutta se kiskottiin minun rinnastani ja ripustettiin petolintujen ruuaksi… Sitten se kaivettiin maahan matojen syötäväksi.
— Ja nyt tahdotte te itse, — ehätti Julia, — matojen ja petolintujen tavoin kalvaa lapsen sydäntä … vaikka tämä lapsi ei koskaan ole tehnyt teille mitään pahaa!… Ei, ette te sentään saata olla niin säälimätön, — lisäsi hän samassa, lähestyen tuota hirvittävää ihmistä ja tarttuen lempeästi hänen käteensä. — Niin kauhea et voi olla, äiti.. Uusilla rikoksilla et saavuta sovitusta ja armoa.
— Ainoastaan nuoren Kronin kärsimykset voivat vapauttaa sydämeni pimeyden mahtien vallasta! — vastasi pellavatukkainen, mielipuolen ilme kasvoillaan. — Valitse, valitse, Julia! Joko ero elävästä tai kuolleesta!