XXXVII
RINTA
Paratiisin kuutamoita, autuaitten vainioita, valoenkeleitä taivaan et sä nää, vaan vaivut vaivaan.
Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.
Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.
Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy, huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä rypyistä.
»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt hehkuvilla hiilillä.
Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä sanoja.
Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät renkaat silmien ympärillä.
Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi: