— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun ympäri.
— Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? — kysyi »hauska vanhus», lähestyen tyynenä kuten aina.
— Älä tule tänne! Älä tule tänne! — huusi nainen. Sinä vaivut haudan ympärillä avautuvaan mereen!… Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita aaltoja?… Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
— Nepä vasta merkillisiä aaltoja, — huomautti »hauska vanhus».
— Niin, ne ovat merkillisiä!… Jokainen aalto on äidin rinta, johon on kytketty käärme… Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt tässä minun kädessäni.
— Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, — virkkoi »hauska vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn paperiin.
— Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois…
Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.
»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin edellisen päivän sanomalehti.
— Minä tiesin hänen jäävän, — sanoi nainen, tuijottaen vuoroin paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. — Äidin rinta on liian hyvä hyljättäväksi … on, on, on!