»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu seuraavat rivit:
»Vihittyjä maaseudulla:
Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin pappilassa Taalainmaassa.»
»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.
— Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? — kysyi nainen. — Sen pää on kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa… Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska… Voi!
Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.
— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.
— Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun piilukirvestäni, — jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.
Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili, oli kadonnut.