XXXVIII
VIHDOINKIN HYMYILY
Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.
Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja leivot lauloivat korkeudessa.
Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut, joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi surevalta.
Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla kirjoituksella varustettu puutaulu:
Vaeltaja
Täällä
Näet
Kuvan maailmasta
Missä
Vähäisin Hullu on viisas.
Jos
Kaikkia mielettömiä
Kohdeltaisiin
Samalla tavalla
Muodostuisi usein
Oppineen lukuhuoneesta
Hekumoitsijan salista
Kaunottaren kammiosta
Rikkaan aarreaitasta
Hulluinhuone.
Kurja ahneus
Onneton rakkaus
Ovat kasvattaneet nämä asukkaat.
Lukija, tunne itsesi!
Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla — ollen siinä vielä tänä päivänä.
Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.
Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä tulijalle.