— Onneton olento tuokin, — virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen eteenpäin kimmoisin askelin.
— Olipa hän kumman näköinen! — jupisi kääpiö puolestaan. — Ja miten hullunkurisesti hän harppoo!
Ruma ihminen ei koskaan ihaile kauneutta eikä raajarikko ole siron käytöksen ystävä. Melkein samaan tapaan arvostelee köyhä rikasta. Toinen ei saanut mitään senvuoksi, että toinen sai kaikki. Alituista vääryyttä, alituista sortoa toisen kustannuksella.
— Ja kuitenkin, — jatkoi nuori nainen itsekseen — on hänellä ehkä äiti, jota hän rakastaa, ja joka rakastaa häntä.
Rampa olisikin todella voinut kertoa niin olevan, sekä saada siitä runsaasti lohduttavaa korvausta, jos hän olisi tiennyt, mitä vieraan mielessä liikkui. Kuitenkin hän hymyili tyytyväisesti auringonsäteelle, joka samassa erään rikkoutuneen pilven raosta paistoi hänen päähänsä.
Auringonsäde kosketti myöskin kaunista naista. Mutta hän ei hymyillyt, sillä tällä hetkellä oli suru hänen sydämessään taivaan sädettä voimakkaampi.
Vieras oli jo ehtinyt mielisairaalan kynnyksen sisäpuolelle, ihmisyyden syvimmän kurjuuden kotiin.
Tätä kynnystä koskettaa usein yhdeksännentoista vuosisadan jalka, mutta jälkiä yhdeksännentoista vuosisadan ihmisyydestä saa sieltä hakea turhaan. Se näyttää kokonaan eksyneen vankilan muurien sisäpuolelle, rikosten pakolliseen asuntoon, niinkuin ei säälivällä ihmisrakkaudella olisi arvokkaampaa hoideltavaa kuin rikoksen mustasta lähteestä pulppuava kärsimys.
On tosin kaunista koettaa tehdä lain rankaisemasta rikollisesta hyvää ja hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä, mutta ihmisystävää ei halventaisi sekään, jos hän muistaisi ajatella tai häneltä riittäisi tunnetta sellaisiakin olentoja kohtaan, jotka turhaan painavat kuumeisia otsiaan mielisairaalan kammion kylmää seinää vasten sekä hyödyttömästi huutavat polttavia tuskiaan vankkojen muurien sisäpuolella. Monta heistä voitaisiin lempeämmän ja huolellisemman käsittelyn avulla parantaa ja antaa takaisin sille yhteiskunnalle, josta heidät on karkoittanut useammin onnettomuus kuin oma syy.
Mutta tätä tarkoitusta varten ei vielä ole perustettu yhtään »suojelusyhdistystä», eikä Tukholman kaupunki, sivistyksen ja inhimillisyyden keskus, häpeä pitää vierellään niin huonosti järjestettyä turvapaikkaa syyttömästi kurjuuteen joutuneille kuin Danvikin mielisairaalan täydellä syyllä katsotaan olevan.