Yksityiskohtien valaiseminen ei voi tulla tässä kysymykseen, sitäkin vähemmän, koska yleinen mielipide jo kauan sitten on pääpiirteissään lausunut tuomionsa tästä asiasta. Mutta oikeuden nimessä täytyy tunnustaa, että syy on vähemmän niissä, joiden huoleksi on uskottu sairaiden erityinen valvominen, kuin itse laitoksen järjestyksessä sekä siinä, että sille myönnetty määräraha on liian vähäinen. Tämän vuoksi sellaisia sairaita, joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä heidän hoitoaan avustamassa, voidaan useimmiten pitää turmioon joutuneina ja menetettyinä.[1]
[1] Tarvinnee tuskin huomauttaa, että edellämainitut rivit, jotka on kirjoitettu enemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ollen silloin täysin oikeutetut, eivät onneksi nyt enää pidä paikkaansa.
Vieras nainen tapasi jo eteisessä johtajattaren, ja he tervehtivät toisiaan siten kuin on tapana kahdella henkilöllä, jotka katsovat olevansa jossain tekemisissä keskenään.
— Olipa hyvä, että rouva tuli! — huudahti johtajatar. — Hän huutaa alinomaa rouvaa, ja hänen hetkensä ovat luetut.
— On siis totta, mitä kirjoititte? — virkkoi vieras kiihkeästi. — Hän on huutanut minun nimeäni, hän tahtoo puhua kanssani!
— Niin … sitä mukaa kuin hänen ruumiinvoimansa ovat heikentyneet, on myöskin hänen raivokkuutensa vähentynyt… Viime viikkojen aikana on hän tavattomasti riutunut, mutta sen sijaan hänellä on ollut taajemmin selviä ja valoisia hetkiä… Kirkkoherra on käynyt usein hänen luonaan, ja luulen hänen nytkin parhaillaan olevan sisällä hänen huoneessaan.
— Viekää minut sinne! Missä on hänen huoneensa? — virkkoi nuori nainen, tarttuen johtajattaren käsivarteen.
He menivät kerrosta ylemmäs.
— Lääkäri käy häntä katsomassa monta kertaa päivässä — sanoi johtajatar. — Tohtori Hjort on tavattoman herttainen ja osaaottava lääkäri.
— Jumala häntä siunatkoon!