— Miten toisenlaista onkaan nyt kuin silloin, kun herrasväki kävi täällä viime vuonna. — Herra pehtoori ei taidakaan nyt olla mukana?
— Hänelle sattui esteitä… Minun täytyi matkustaa Tukholmaan yksinäni… Tämän pimeän käytävän varrellahan hänen huoneensa on?
— Ei, meidän täytyy mennä vieläkin kerrosta ylemmäs… Täällä hän asui ollessaan pahimmillaan… Se raukka on kärsinyt kauheasti… Sydämeni on oikein haljeta sitä ajatellessani… Kas tässä, hyvä rouva!
Naiset olivat nyt tulleet toiseen käytävään, joka oli valoisampi kuin alempana oleva.
Heistä hieman loitompana aukeni ovi, ja eräästä huoneesta tuli ulos vanhahko pappi.
— No, herra kirkkoherra? — kysyi johtajatar.
— Hän puhui kauan ja järkevästi, — vastasi pappi, — mutta se rasitti tavattomasti hänen viimeisiä heikkoja voimiaan … hänen kärsimyksensä eivät enää kestä kauan… Hän on suuri syntinen, mutta … katuvaisempaa tunnustusta minulle ei ole koskaan tehty.
Nuori rouva syöksyi käytävää pitkin siihen huoneeseen, josta kirkkoherra oli tullut.
Johtajatar seurasi häntä.
Kammio, johon he astuivat sisään, oli mahdollisimman valoisa ja siisti. Perällä oli vuode, jonka pieluksella näkyivät riutuneet kasvot. Niiden koko yläosa oli valkoisen siteen peitossa silmäripsiin saakka.