Polvistuen kuolinvuoteen viereen Julia katseli kauan kuolleen kasvoja, huomaten, että jota enemmän kylmät kasvonpiirteet kutistuivat kokoon, sitä valoisammiksi ja lempeämmiksi ne muuttuivat. Äkkiä kuului hänen huuliltaan kuvaamaton riemun huudahdus, ja ristien kätensä hän rukoili:
— Minä kiitän sinua, ikuinen armahtaja! Tämä oli ensimmäinen hymy, jonka olen nähnyt äitini kasvoilla!
XXXIX
PERHETAULU
Eräänä kesäpäivänä v. 1839, eli kymmenen vuotta mustalaisnaisen kuoleman jälkeen, kaksi herraa asteli maantiellä lähellä Gunilholmaa, ja heitä seurasi verkalleen pienen välimatkan päässä kyytihevosen vetämät kääsit, joita ajoi vieressä kävelevä talonpoika.
Toinen herroista — he näyttivät muuten samanikäisiltä — oli vartaloltaan hoikka, ja hänellä oli silmälasit nenällä sekä etupuolella rinnan päällä matkalaukku, kun taas toinen oli lyhyenläntä, mutta leveäharteinen, korkearintainen, ja hänen avoimia, eloisia kasvojansa ympäröi tuuhea, kastanjanruskea tukka sekä tumma, komea poskiparta.
Ensinmainittu, joka nautinnokseen poltteli sikaaria, oli matkatamineissa, puvun kuitenkaan olematta sitä vähemmän huoliteltu, vaikuttipa se melkein hieman keikarimaiselta, jota vastoin hänen seuralaisensa, jolla oli päässään tavallinen olkihattu, asteli paitahihasillaan, kantaen kuitenkin toisella olkapäällään vaaleata kesätakkia sekä kädessään merenvahapiippua.
— Vaimoni tulee hyvin iloiseksi nähdessään sinut, — virkkoi paitahihasillaan oleva mies. — Mutta vallanhan sinä olet ollut merkillinen, kun et neljän vuoden aikana ole voinut tehdä ainuttakaan huvimatkaa Gunilholmaan, missä kuitenkin tiedät saavasi mitä lämpimimmän vastaanoton!
— Tiedäthän, veli Kron, ettei lääkäri saa käyttää aikaansa niinkuin hän itse tahtoo, — vastasi hoikkavartaloinen herra. — Olen nyt kuitenkin iloinen nähdessäni teidät jälleen.
— Laiminlyöntisi rangaistukseksi pidetään sinut nyt Gunilholmassa vehnän tuleutumiseen saakka, sen lupaan itseni ja vaimoni puolesta.