— Sinun vaimosi koristaa kaikkialla, missä hän onkin!
— Kiitän nöyrimmästi!… Kas, tuollahan se koristaja tuleekin alas rappusia!… Kylläpä hänen silmänsä leviävät nähdessään sinut!… Julia, Julia kultaseni!
Portailla köynnöskasvien ja monenlaisten kukkain keskellä näyttäytyi solakka, uhkea naisolento.
Kuten vuodessa on syyspäiviä, joiden lämpöä ja loistoa voi verrata keväisiin päiviin, niin nainenkin; kun hänen syksynsä on saapunut, on useasti ulkomuodoltaan sellainen, ettei siitä näy puuttuvan mitään nuoruuden suloutta. Tätä kutsutaan hänen toiseksi kevääkseen. Onhan punastuva ruusu kaunis, mutta yhtä kaunis on kultainen hedelmä, joka punertuu ja hehkuu taivaan auringon säteissä.
Pehtoorinrouvan yllä oli eräänlainen vaaleansininen, pumpulikankainen nuttu, ja hän oli paljain päin. Kaksikymmenyhdeksän-vuotiaan suortuvat olivat yhtä runsaat ja hohtavat kuin kahdeksantoista ikäisen. Uhkean emännän sivulla riippui kullatussa renkaassa säteilevä nippu hienoiksi kiilloitettuja avaimia.
— Minun ei tietenkään tarvitse vakuuttaa teille, herra tohtori, miten tervetullut olette, — virkkoi hän, viehkeästi hymyillen.
Syvästi kunnioittaen suuteli lääkäri pehtoorinrouvan kättä.
— Tällä hetkellä, — jatkoi viimemainittu, — minulla ei ole sydäntä torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne.
— Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? — kysyi lääkäri.
— Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, — sanoi kaunis emäntä.