— Minunko kuvani? — huudahti lääkäri. — Jos minä tästä lähin tulen itserakkaaksi ja ylpeäksi, niin älkää siitä, minua moittiko.
— Emme!… Näen teidät vielä hänen sairasvuoteensa vieressä… Olette aikoja sitten sen jo unohtanut, tohtori Hjort, mutta minä en koskaan unohda sitä hellää hoitoa, jota te soitte yhdelle maailman onnettomimmista ihmisistä.
— Tohtori oli aivan ihastunut sinun rakennukseemme maalaamiisi koristuksiin! — huudahti Kron. — Muuten ei hänkään, kuten en minäkään, ole ollenkaan tyytyväinen sen johdosta, että olet hylännyt värilautasi ja siveltimesi.
— Minua todellakin kummastuttaa, — virkkoi vieras, — kuinka rouva
Kron, joka on rakastanut taidetta, on voinut…
— Voi, herra tohtori, — huomautti emäntä, — tietysti minä rakastin paljon taidettani … mutta naisen mielihän vaihtelee… Katsokaahan, minä sain itselleni uuden rakkauden, joka ei enää antanut tilaa vanhalle, ja senjälkeen en tunne mitään kauniimpaa taulua kuin mieheni iloiset kasvot, enkä somempaa ryhmää kuin leikkivät lapseni.
— Eikö tosiaankin luulisi, kuullessaan hänen puhuvan, että hän on aina oikeassa? — huudahti Kron, nojautuen vaimonsa puoleen.
— Olen iloinen saadessani näyttää teille lapseni, — virkkoi rouva Kron. — Nyt he ovat kaikki ulkona vuorilla ja mäillä, mutta pian jo koko rivi saapuu kotiin… Arvaatte kai, että Albert, Fredrik ja Gustaf ovat kasvaneet… Konradia ja Clementineä ei ollut vielä neljä vuotta sitten… Kuten kuulette, herra tohtori, on minulla tytärkin, oikein herttainen tytön typykkä.
— Mutta vaikkakaan he nyt eivät ole kotona, — selitti pehtoori, — niin saa tohtori kuitenkin nähdä heidät heti paikalla.
— Onko sillä nyt niin kiire, Albert? — sanoi rouva; — ystäväsi on varmaan sekä nälkäinen että janoinen!
— Hänen täytyy nähdä, että sinä et sentään ole ollut aivan toimeton, — intti pehtoori, työntäen heidät molemmat pieneen, mutta somaan etuhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä riippui suuri öljymaalaus kullatuissa puitteissa.