— Perhetaulu, veli tohtori! — huudahti pehtoori. — Kuvittelehan minun hämmästystäni! Eilen oli näet syntymäpäiväni ja minä tulen sisään tänne huoneeseen… Mutta silmättyäni ympärilleni, mitä saankaan nähdä? Tämän kauniin taulun, jonka Julia on maalannut minun vähintäkään siitä tietämättä… Eikö se ole jumalallinen?
Lääkäri katseli maalausta tuntijan silmällä.
Siinä oli kuvattuna pehtoori, pehtoorinrouva ja heidän viisi lastaan, joista kolme oli vanhempain oikealla ja kaksi vasemmalla sivulla.
— Emmekö ole näköisiämme? — kysyi Kron; — emmekö ole siinä aivan ilmielävinä?
— Mainio maalaus! — ylisti lääkäri, — piirustus on varma, värit ihailtavat, kaikki on pursunut yhtä aikaa kädestä ja sydämestä!… Huomaa selvästi, että maalaaja ei ole ainoastaan taitelijatar, vaan myöskin puoliso ja äiti… Mutta…
— Mutta? — huudahti pehtoori. — Mistä hitosta sinä löydät siihen »mutan»?
— Se koskee ainoastaan ryhmitystä, — selitti lääkäri. — Päähenkilöiden, isän ja äidin asema keskellä on varsin oikea, jos katselemme kuvaa pyramiidimaisen tekotavan kannalta… Mutta nyt on kolme enkelinpäätä oikealla puolen ja vasemmalla ainoastaan kaksi… Vasemmalle puolen ei tietysti voinut saada useampaa päätä, koska lapsia ei ole viittä enempää.
— Ei, sehän on päivänselvää, — virkkoi pehtoori.
— Mutta nyt, — jatkoi arvostelija, — eivät etäisyydet vasemmalla puolen, niin lasten ja vanhempain välillä kuin myöskin edellisten välillä keskenään ole suuremmat kuin oikeallakaan puolella, joten vasemmalle jää tyhjä sija lähelle puitetta, mikä seikka ei ole eduksi ryhmälle, joka nyt minun silmissäni näyttää hieman viistolta.
— Onko hän oikeassa vai väärässäkö? — kysyi pehtoori rouvaltaan.