— Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru temmeltää nyt päättömien kanssa … pahat henget heittelevät toisiaan palavilla kekäleillä!
— Haa! — huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; — helvettikin on nyt meille apuna… Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt pimeyden mahtien turviin… Samantekevä!… Eteenpäin, eteenpäin!
Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.
Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen rakennus.
Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.
Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana. Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.
Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.
Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.
Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.
— Kuka siellä? — kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.