— Bruno! Bruno! — huusi nainen ja horjui muuria kohti.
— Tuo ääni!… Anna! Anna! — kuului jälleen mies sanovan.
Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.
— Sinäkö, sinäkö? — sammalsi viimemainittu; — sinäkö täällä, täällä!… kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? — lisäsi hän samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.
— Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, — vastasi mies, jonka kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; — niin, katso sinä vain siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä tekemistä… Ymmärrätkö?… Anna! Anna!
Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä rajusti.
— Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella livahtaen hänen käsistään; — päästä minut tai syöksen tämän sinun mustaan vereesi!
Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista miestä kohti.
— Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! — virkkoi mies; — sinun orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen käsivarsilla … kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.
— Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? — kysyi Anna terävästi; — miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet täällä tehnyt?