— Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn panostamaan, kuten näet, — vastasi mies, — minä aukaisen pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa varten.
— Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!
— Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa metsästyslaukussani, — jatkoi mies, — kutsuu Knapekullan korppi — muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä — kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.
— Inhottavaa! Kamalaa!
— Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä tuon lurjuksen ruumiissa.
Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.
— Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran osasi minun sydämeeni, — virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta vavisten; — kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta kunnon luodistani?
— Bruno! Sääli kuollutta… Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen elottomaan ruumiiseen! — huusi Anna, polvilleen vaipuneena.
— Kostavathan ruumiille itse laitkin!… Miksi mestattu teilataan?…
Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?
— Bruno! Bruno!