— Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa… Paremmin hän sen asian ymmärsi… Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?… Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut… Itse kuolemakin kammosi minun tuskaani … kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin sääliä … ei kukaan … ei kukaan… Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!… Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan… Ha, ha!
Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.
— Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, — sammalsi Anna, vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.
— Ha, ha!… Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, — lausui tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; — ei, Anna, yksinään kostosta en ole pyssyäni panostanut … myös kateudesta olen sen tehnyt… Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän riippuu… Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.
— Mutta hänen kauhea kuolemansa…
— Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden rinnalla? — virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa pyssynpiippua vasten.
Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.
— Bruno! — kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman suloiseksi ja sointuvaksi.
— Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina! — valitti mies.
Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin kauas luotaan.