— En ymmärrä sinua.
— Sinä et ole enää oma itsesi … sinä kuulut nyt minulle … sinä olet nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä … sinä olet se kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.
— Entä sinä?
— Rakkaus kohotti minut hänen luokseen … kostaakseni laskeudun alas sinun luoksesi.
— Anna!
— Oletko minut ymmärtänyt?
Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna irtaantui hänen syleilystään.
— Näethän tuo muurin, Bruno?
— Näen… Mitä sinä tahdot?
— Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.