— Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään muulta kuin neidiltä?
— Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.
— Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, — virkkoi mamselli V; — ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan hänestä jotain aivan erikoista.
— Olen suuresti kiitollinen mamsellille … mamsellilla on lukuisasti oppilaita, — lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan ja hänen nuottitelineensä ympärillä.
— Hyvin monta, — myönsi mamselli V.; — mutta tässä eivät ole läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina … ja vielä vähemmän ovat tässä kaikki ne, jotka minulla voisivat olla, — lisäsi hän ylpeällä luottamuksella, — sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta kun on ollut tarjolla … kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi nämäkin!
— Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, — sanoi vieras nainen, lakkaamatta tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.
— Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta! — kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi kallisarvoinen sormus, — se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin lahja.
— Jos mamselli suvaitsee, — virkkoi vieras, nousten sohvalta, — niin katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.
— Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, — myönsi opettajatar, seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras nainen loi lapsiparveen.
— Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa sinun tikariisi, — huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi oli äitinsä kädessä.