Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.
— Mikä on nimesi, reipas poikaseni? — kysyi vieras, tarkasti katsoen poikaa.
— Albert Kron, — vastasi tämä.
— Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! — valitti Julia melkein itkien.
Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.
— Tämä poika, — kuiskasi opettaja vieraalleen, — on vapaa-oppilaitani … hän on paikkakunnan kivalterin poika… Minulla on tapana joka lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.
— Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, — sanoi vieras; — elävätkö vanhempasi? — lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.
— Kyllä, isä ja äiti elävät.
— Ja he jaksavat hyvin?
— Kiitos, hyvin he jaksavat.