— Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä … päästä se heti irti, kirottu mies!
Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.
— Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? — kähisi kreivi, raivosta menehtymäisillään.
— Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, — vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.
Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.
— Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.
Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.
— Olisi muuan kirje, joka… — alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista tuttavallisuutta osoittava ilme.
— Kirje, kirje! — keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.
— Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, — virkkoi metsästäjä.