»Rakkahin kreivi!
Huomenna odotan sinua.»
— Mitä! Hän odottaa minua! — huudahti kreivi niin riemastuneena kuin olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; — hän odottaa minua! Vihdoinkin, vihdoinkin!… Hän sinuttelee minua … oh, miten se kuulostaa likeiseltä!… Tuo yksi sana sinä avaa kaunokaisten makuukammion… Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin äkkiä muuttanut mieltään … katsokaammehan!
Kreivi jatkoi lukemista:
»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri kuin rakkauteni sinuun».
— Hänen rakkautensa minuun! — huudahti kreivi. — Hänen rakkautensa!… Hän siis rakastaa minua todellakin … hän sanoo sen minulle avoimesti … kuka olisi sitä uskonut?… Voi niitä naisia!
Ja kreivi luki edelleen:
»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua; mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä pyrit, viehättää minua tavattomasti.»
— Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit! — toisti kreivi — mitä hän sillä tarkoittaa… Varmaankin kuvittelee tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet … kuvitelkoon hän vaan niin … suloinen, jumalallinen hän on joka tapauksessa.
Hän luki lisää.
»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston Jumalalle.»