— Mitä hittoa hän lörpöttelee? — mutisi kreivi; — koston Jumalalle … mitä hän sillä tarkoittaa?… Voiko koskaan päästä perille naisen mielikuvituksesta!
Hän jatkoi:
»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»
— Rikos! — naureskeli kreivi; — pikku viaton raukka!… Kylläpä hän nyt on kovin tunnontarkka!… Ruveta sinun rikostoveriksesi … tuntuu melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.
Kreivi jatkoi lukemista:
»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta…
Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»
— Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen lapsensa tulevaisuuden, — keskeytti kreivi; — hän on kovin arka, tuo suloinen olento … mutta se on vaan sitä hauskempaa.
Kreivi luki:
»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen, ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi — ja mitä voisikaan heikko nainen? — niin en kuitenkaan milloinkaan petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun puolestasi kuolla».
— Merkillinen nainen! — virkkoi kreivi itsekseen; — toisella rivillä vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella, että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla … se ei ole muuta kuin veikistelyä … pelkkää veikistelyä… Tuollaiset simasuut ovat aika veijareita!