Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:
»Anna Jolanta Bränner.»
— Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, — riemuitsi kreivi; — mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua… Hän on kuitenkin ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä … mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto … tarvitsen todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin jälkeen, jota äsken olen kokenut.
— Käskeekö teidän armonne jotain? — kysyi metsästäjä, joka ei ollut hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.
— En … kyllä … odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; — sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.
— Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! — virkkoi metsästäjä ilmeisesti tyytyväisenä.
— Sanotko niin, senkin veijari, — murahti isäntä, heittäen kirkkaan riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.
— Hopea on kaunis katsella, — virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne palveluksessa.
— Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, — virkkoi kreivi leikkisästi, istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; — sinä otat varteen tilaisuuden … minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.
— Jumala varjelkoon teidän armoanne! — huudahti metsästäjä, seisoen herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin päinvastaista toivomusta.