"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."
"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään seuraamana"…
"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.
"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä, sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.
Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli noussut seisovallensa.
"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle siitä tietoa?"
"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään, josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista tekemäänkään."
"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa jokseenkin huojennetuksi.
"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.
"Yksi seikka rauhoittaa minua kuitenkin", lausui Alm.