"Ja se on?"
"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa… unitta sen sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta… Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."
"Niin, minä luulen myöskin sen olevan sangen tarpeellista."
"Selvä on, että häneltä on jotakin, mitä hän ei uskalla ilmaista muille."
"Kaiketikin."
"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä olen minä vakuutettu."
"Suokoon Jumala, että niin olisi!"
"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä pohjoissillan yli?"
"Noin puolentoista tuntia sitten."
"Kummallista!… Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan pianon mukasoitolla… ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en 'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä tavallansa… Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa… tämä tyttö, joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti vakuutettu… Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole tahtonut mitään ilmoittaa… Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"