Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen, että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.
Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan kasvattityttärensä kanssa.
Rouva Grå seurasi häntä, pudistaen päätänsä.
Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa laulussa:
"Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi?
Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi
Ma syöksyn riemuisna sua löytämään,
Käyn yöhön hornankin sua etsimään.
Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä
Innolla ilon, tuskan viiltehellä.
— Sua, elon kalliin aarre, etsinkin
Loisteessa riemun, yössä murheenkin.
Miss' oot sa, lapsi taivahainen?
Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu,
Kuin usein autuaina hetkinäin
Teit haaveksivaisessa mielessäin."
"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä, eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"
Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.
Kolmastoista luku.