"Niin, välittäin… mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet saarnastuoliin… ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."
"Ja sinä… sinä katsoit… sinä katsoit häneen useasti, sinä?"
"En… mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä", vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin, ikäänkuin rukoillaksensa.
Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei tiukkui hänen kynsiensä alta.
"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet… hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."
"Tervehtikö hän?"
"Ei! sillä hän ei luullut minun näkeväni itseänsä."
"Mutta sinä kumminkin nä'it hänet?"
"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä olivat hänen silmissänsä."
"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin kuolemaisillansa olevan äänellä.