"Muutama päivä sen jälkeen olin minä uudestansa Ritarisaarella."
"Vai olit sinä taaskin siellä!"
"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin… minä olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen silloinkin itkeneeni."
"Noh, eteenpäin?"
"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut pahoittaa teidän mieltänne noin?'… Se oli hänen äänensä… Ah, kuinka suloiselta se kaikui minun korviini!"
"Ja sinä vastasit?"
"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua… minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.
"Ja hän seurasi sinua, kuten tavallisesti?"
"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan… Siitä päivästä en minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."
"Sinä et ollut siis ulkona koko tällä ajalla?"