"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin olevan sinun isäsi."
Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.
"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä, näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."
"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.
"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla palveluksessa."
"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran… niin, sen sanoi äitini monta kertaa."
"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni, sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan pitämään huolta sinusta."
Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan pankkosetelin.
"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."
Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.