"Ei, miksi olisi hän sitä tehnyt?"
"Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän… että hän"…
"Mitä?"
"Että hän aikoi… aikoi pyytää sinua Vaimoksensa?" änkytti Alm puuhkien.
"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun lempeni!"
"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,… niin, rikos, tyttöparkani!"
Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata suurin askelin.
Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja suurin levottomuus.
"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä, jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä et sano voivasi välttää… Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta voit sinä ja täytyy sinun välttää!"
Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen hänen kasvatusisäänsä.