Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä ylös takasin.
Mutta ei kukaan tullut, eikä kukaan kutsunut häntä takasin.
Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin ohitse, josta hän äsken oli tullut.
Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.
Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan vaikutuksen.
Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi. Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".
Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.
Kotiin päästyänsä oli hän sairas — sairas ruumiiltansa ja kuolemansairas sielultansa.
Neljästoista luku.
Taivas selkenee.