"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä, että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen… Äitisi teki Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia… Sinun tulee aina kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."
Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.
"Rauhoitu, lapsiparkani!… Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä saamaan paljon hyvää minulta… Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen henkilön?"
Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät häntä vastaamasta.
"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!… noh, lupaatko sinä minulle sen?"
"Lupaan", vastasi tyttö.
"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta, etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."
"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.
"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi… Mutta sitä vastoin, jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi Jumalan ja enkelien luona."
"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."