"Tule lähemmäksi, lapseni!… Mikä sinun nimesi taas olikaan?"
"Amanda."
"Entä sukunimesi?"
"Lang."
"Niin, sehän on totta, se… sinun äitisi nimi on Lang… siis, Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja… mutta mielelläni saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat… Tiedäpäs, ett'ei presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen asia… ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä sinulle… Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi… äitisi oli uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa… Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi, niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen… Kas tässä, ota nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."
Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen pankkoriksin setelin.
"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen… Mutta tosiaankin, sinun pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä lapsista… Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!… tästä saat omenan… näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!… Hyvästi, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"
Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle. Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä, omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan ovelle ja katosi.
Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.
"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä; "minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa… Mutta tuskin pitäisi minun sitä tekemän… tuo hävytöin nainen, joka… Minunko lapseni?… ei, kiitoksia paljon!… sillä vississä tapauksessa se olisi toinen asia… Mutta jos?… ei, hän oli kevytmielinen kurvana!… jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän joukon kintereilleni… se on varmaa se… kuoleman jälkeen on niin mukava syyttää toista, että hän… eihän tämä ole ensimäinen kerta, jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on… Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"