Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.
"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi rouvaansa vastaan.
"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?" kysyi hän kiivaasti.
"Sitäkö luulet ystäväni!… Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia… Ah! ei hän tänä vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.
"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput, jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.
"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.
"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista lisämaksuista… sitä parempi, Ström-hyväni!"
"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä kappaleen."
"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta… kuitenkin olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta riksiä viidentoista sijasta… onhan kumminkin yksi kymmenikkö tallella!… Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"
Palvelija meni pois.