"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui tuo ylhäinen rouva.
"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki eivät voi olla onnellisia'… Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin… senlainen on luonnon järjestys, Amélie-kultani!"
"Näetkö… hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten miestänsä kylkeen.
"Kuka hän, ystäväiseni?"
"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut meidän askeleitamme."
"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.
Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.
"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän istumaan vastapäätä meitä!… kuka mahtanee hän olla… ja ken lienevät hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan yksinänsä kaduilla ja toreilla?… Etkö sinä tunne häntä?"
"Kuinka voisin minä sen, Amélie-kultani?"
"Tämä on liian kummallista!… tavallisesti on hänen silmäyksensä nytkin kiintynyt sinuun."